Sairaalaklovnit

Hölökkä

Hölökkä, kahdella ööllä, tykkää ”tötteröijä, töllötellä ja tarinoija”, ja kiinnostuu kaikesta liikkuvasta ja paikallaan olevasta. Useimmiten minun Hölökän sisällä soi, ja silloin on pistettävä jalalla koriasti!

Katja Lehtola

Katja Lehtola on ollut oululaisten oma sairaalaklovni vuodesta 2011. Katja on työskennellyt pitkään sirkuksen ja teatterin parissa leikintutkimuksen innoittamana ja vapaudenkaipuun tuuppaamana. Taidekasvattajana ja sirkusohjaajana Katja on ollut Suomessa ensimmäisten joukossa kehittämässä soveltavaa ja yhteisöllistä, niin sanottua sosiaalista sirkusta. Hän on opettanut taiteen perusopetuksen puolella sirkusta ja teatteria, ja sen lisäksi ohjannut vauvoja, vanhuksia, taaperoita, erityislapsia, perheitä, maahanmuuttajataustaisia ja vasta maahan tulleita, monivammaisia ja niin sanotusti syrjäytymisvaarassa olevia nuoria– mutta myös ammattinäyttelijöitä ja -tanssijoita. Yhteisötaiteilijana Katjaa ovat erityisesti puhutelleet luontosuhde ja paikkasidonnaisuus, ja hän on koordinoinut lukuisia yhteisötaiteellisia tapahtumia. Esiintyjänä Katjaa on nähty niin näyttelijänä, ilma-akrobaattina, (nuoralla)tanssijana kuin klovnina ja viime aikoina erityisesti poikkitaiteelliset produktiot ovat innostaneet häntä monenlaisiin kohtaamisiin. Katja inspiroituu lähimetsistä, tuulettuu tuntureilla, laulaa lujaa saunassa, viihtyy sormet mullassa, elävien ympäröimänä ja yllättyen.

Katjan klovnimuisto

”’Minun on ainakin vaikeampi ottaa kontaktia punanenän kanssa kuin kenen tahansa muun. Siinä on aina se pelko, että tulee nolatuksi tai jotenkin pilkataan’, totesi eräs läheinen ihminen minulle vast’ikään. Tämä pysäytti jälleen, surettikin. Klovniin liittyvät ennakko-oletukset istuvat tiukassa, ajatus naurunalaiseksi joutumisesta, julkisesta häpäisemisestä. Jotkut ovat olleet mukana kiusallisessa osallistavassa esityksessä, joitakin taas pelkkä ajatus katseen kohteena olemisesta kauhistuttaa. Ja pilkkaaminenhan osuu yhteen ihmisen pohjimmaisista perustarpeista: yhteen kuulumisen, nähdyksi tulemisen tarpeeseen. Pilkka ja nolaaminen eristävät, sulkevat ulos ja pahimmassa tapauksessa jättävät kalvavan häpeäntunteen vielä pitkäksi aikaa. Sinussa on jotakin väärin, sinä et kuulu tänne.

Ystäväni ei ole yksin. Joka päivä tapaamme myös sairaalassa  ihmisiä, jotka eivät halua ottaa kontaktia. Syitä on varmasti monia, ja nolatuksi tulemisen pelko tuskin useinkaan se päällimmäisin. Epävarmuus, jännitys tai kipu voivat olla liian tiheitä ja läpipääsemättömiä. Klovnikontaktia voi välttää monin tavoin: katse pysyy naulattuna lattian ruutukuvioon, puhelinkontakti on järkähtämätön, huoneeseen kielletään tulemasta. Ärhäkämpi saattaa tiuskaistakin ’me ei nyt todellakaan haluta teitä tänne’. Kerran päräytettiin räiskyen kirosanoin, evvk. Klovneina kuuntelemme, otamme vastaan, emme mene jos kielletään, emme tuppaa. Sairaalaympäristössä, jossa itselleen tehtäviin toimenpiteisiin voi vaikuttaa suhteellisen vähän, ein sanominen voi olla myös todella tärkeää ja voimaannuttavaa. Joku tottelee, jotakin saa komentaa. Kilteimmät ja miellyttämisenhaluisimmat sanovat ein suloisesti hymyillen ja huojentuvat silmin nähden, kun vetäydymme. Me kohtaamme, kun se sopii.  Ja miten syvältä kumpuaakaan nyt se yhteinen nauru, jonka saamme flossatessamme vuosien takaisen tutun lapsen kanssa! Nyt parantuneen, vain kontrollissa käyvän, saman lapsen, joka vuoden ajan, joka ikinen viikko huusi meille täyttä kurkkua, ei halunnut nähdä, ei tulla nähdyksi, EI Ei EI!

Nolaamisen ajatus istuu silti tiukassa. Toisinaan, vaikkakin nykyään harvemmin, kuulemme kautta rantain hoitohenkilökunnan sanoneen: ’tähän ei kaivata mitään sirkusta ja pelleä minun työtäni arvioimaan’. Tällaisilla kommenteilla on harvoin pohjaa käytännön kokemuksessa. Arvostelun pelko syntyy pelkästä ajatuksesta, että klovni olisi toimenpiteessä mukana. Liekö sairaalan hierarkia herättelee pelkoja narrista, kuningasta pilkkaavasta? Klovneille tätä hierarkiaa ei kuitenkaan ole olemassa, eikä siten tarvetta pilkatakaan. Hoitohenkilökunnan suhteen pätee sama perusajatus kuin muidenkin kohdalla: klovni ei arvota eikä arvostele. Toimintamme alkuaikoina hoitajat kertoivat, kuinka heitä epäilytti ja jännittikin, mitä tästä tulee, mutta toiminnan myötä meistä on tullut odotettuja ja iloittuja osaston omia, sinne kuuluvia. Mitä enemmän klovneja näet, sitä varmemmin pelot hälvenevät, sanoi yksi hoitaja. Joillekin klovni antaa luvan hullutteluun, jota itsessä on, kun taas toiset saavat rauhassa pysyä asialinjalla. Ei ole olemassa oikeaa tapaa kohdata klovni, on vain mitä moninaisimmpia, kuten ihmisiäkin. Ihmiset ovat erilaisia, niin me klovnitkin. Ja klovninapissamme on säätövaraa moneen suuntaan.

Nolaamisen ajatusta, tuota häpäisemisen mielikuvaa vasten me teemme työtä. Annamme olla, otamme vastaan ja ohitamme. Jokainen saa olla katsomatta klovnia, saa katsoa ja tavata klovnin omalla tavallaan. Me kehitämme jatkuvasti tuntosarviamme. Ja pyrimme aina kohtaamaan lempeydellä, myötätunnolla, yhteistä luoden. Älä pelkää, minä olen aina pöljempi kuin sinä.”

 

VEIKKAUS SanaSol Petrelius stiftelse Sundells stiftelse Eschnerska Kulturfonden BritaMariaRehnlunds Helsinki Freja Kordelinin Säätiö Jenny ja Antti Wihurin säätiö TAIKE Lastenklinikoiden kummit ry Tampereen Lastenklinikan tuki ry TAYS Tukisäätiö Eija ja Veikko Lesosen Säätiö Konstsamfundet