Masa Mussun tapaa varmimmin Kuopion yliopistollisesta sairaalasta. Hänen erityisosaamistaan on myöhässä oleminen, ja hän haaveilee matkasta ylös ja alas, sekä vaikka sivuillekin. Masa kulkee suoraselkäisenä pää korkealla ja ääni matalalla Kuopion sairaalan käytäviä, ja tervehtii kaikkia vastaantulevia monesti sanoen ”TERVO”.

Markus Peitsalo

Markus Peitsalo (s. 1979) on savolainen, Tampereen yliopistosta valmistunut näyttelijä, joka on näytellyt muun muassa Kuopion kaupunginteatterissa. Hänellä on myös lähihoitajan koulutus, ja hän on työskennellyt muun muassa Kuopiossa kulttuurihoitajana.

Markus rakastaa musiikkia, ja hän säveltää, sanoittaa sekä esittää musiikkia. Lisäksi hän harrastaa kiinalaista taistelulaji Wing Tsung KungFuta ja kilpatanssia.

Markuksen klovnimuisto

”Menimme klovniparini Unton kanssa meille entuudestaan tutuksi tulleen pienen tytön luona käymään. Kun koputimme oveen ja kurkistimme huoneeseen, oli hän äitinsä kanssa juuri maalaamassa. Astuimme varovasti lähemmäksi suurta taiteilijaa, kunnioittaen huoneessa vallitsevaa taiteellista hartautta. Aluksi vain seisoimme sängyn vierellä ja ihailimme taiteilijaa työssään. Miten kauniita, hillittyjä ja harkittuja siveltimen vetoja! Miten tarkkaa ja rohkeata värien käyttöä!

Taiteilijan äiti ilmoitti, että tässä syntyy ’tausta’. Se ihmetytti meitä Unton kanssa, ja varovasti vaadimme lisäselvitystä sille, mihin tällaista taustaa mahdollisesti tarvittaisiin. Tämä tausta kun itsessään olisi hyvin voinut olla suuri mestariteos. Tausta oli kuulemma osa suurempaa askarteluprojektia. Ensin tehtäisiin tausta, jonka jälkeen siihen sen päälle askarreltaisiin pahvista ja narusta (ja kaikesta sellaisesta mistä emme Unton kanssa ymmärtäneet mitään) linnun pesä ja lintu. Voi ihmetystä! Suuren suuri taideaskarteluprojekti, ja taiteilija on tuskin kolmevuotias!

Mekin tahdoimme auttaa. Ihme ja kumma, me saimme oman ison paperin ja siveltimet ja sen lisäksi todella arvokkaita vinkkejä kuinka värejä, vettä ja sivellintä olisi hyvä käyttää. Piirsimme Unton kanssa kiltisti molemmat samalle paperille. Tällä kertaa emme edes juuri häirinneet toistemme työskentelyä. Piirsimme itsellemme tärkeitä asioita, ja jotain söttöäkin, mistä ei saanut mitään selvää. Lopuksi minä kysyin suurelta mestaritaiteilijalta, olisiko tämä meidän tekemämme tausta nyt valmis. Huomasimme, että jotain puuttuu. Kyllä. Työ vaatisi vielä pienen lisäyksen. Se tulisi tehdä vaalean sinisellä. Minä sain maalata taustan viimeisen asian ja se oli pienen pieni — niin pieni kuin siveltimellä on mahdollista maalata — elefantti. Työ oli valmis. Kiitimme, kumarsimme ja poistuimme tunnelman vaatimalla arvokkuudella.

Olimme kohdanneet reippaan, puheliaan, ihanan pienen potilaan, joka ei tarvinnut meidän apuamme päästäkseen pois sairaalan maailmasta, vaan me saimme varovasti osallistua hänen maailmaansa. Olimme saaneet mukaamme jotain todella arvokasta,  kohtaamisen tuoma tunne ja tunnelma jatkoivat mukanamme koko päivän —  ja ehkä vähän vielä tänäkin päivänä.”