fbpx
Sairaalaklovnit

Tolly von Tomera

Klovnitohtori Tolly von Tomera on valmistunut Tuumasta toimeen -yliopiston aikomislinjalta jahkailun ja pähkäilyn maisteriksi. Silloin kun hän ei jaksa jahkailla, tykkää Tolly von Tomera laittaa asioita niin erinpäin kuin oikeinpäinkin, muttei kuitenkaan väärinpäin.

Pia Tapio

Pia Tapio on näyttelijä ja teatteri-ilmaisun ohjaaja. Hän on työskennellyt sairaalaklovnina Sairaalaklovnit ry:n toiminnan alusta asti, vuodesta 2002, toimien pääasiassa Helsingissä. Toisinaan hänen klovnitohtorihahmonsa Tolly von Tomera on nähty myös Kuopiossa, Oulussa, Tampereella ja Turussa. Nykyään hänet tapaa usein sairaalaklovnina Jorvissa, Hämeenlinnassa ja Lahdessa. Pia oli mukana kehittämässä Sairaalaklovnien uutta työmuotoa, toimenpiteeseen valmistavaa klovneriaa, vuodesta 2016 vuoteen 2018.

Pia on työskennellyt näyttelijänä muun muassa Unga Teaternissa ja Ahaa Teatterissa sekä pienissä ryhmissä. Hän on myös perustanut kollegoidensa kanssa teatteriosuuskunta Apparaatin, jossa on tehty muun muassa forum-teatteria sekä kiertäviä esityksiä. Pia on fasilitoinut ryhmiä sekä ohjannut ja opettanut erilaisissa projekteissa. Sairaalaklovnien kautta Pia on ollut kouluttamassa lääkäriopiskelijoita.

Pialla on myös (ainakin) toinen klovnihahmo, jota on nähty nähdä aika ajoin erilaisissa tapahtumissa, seminaareissa ja vaikkapa lastenjuhlissa. Tärkeitä klovnerian opettajia Pialle ovat muun muassa Aitor Basauri ja Toby Park Spymonkeys-ryhmästä, Philip Boulea, Dan Söderholm, Taina Mäki-Iso, Ami Hattab ja Pedro Fabião.

Pian klovnimuisto

”Eräänä torstaina työskentelinn päiväsairaalassa, jonne potilaat tulevat muutamiksi tunneiksi, ja usein koko päiväksi, toimenpidettä varten. He viettävät tuntinsa esimerkiksi lääkeinfuusiossa, tai magneettikuvaukseen ja sitä varten tehtävään anestesiaan valmistautuessa. Joiltakin otetaan verinäytteitä tietyin väliajoin. Päiväsairaala huoneessa numero neljä käy potilaita, joiden sairastamaa syöpää hoidetaan tai tutkitaan päiväkäynneillä.

Olin nyt klovnina yksin, ilman klovniparia, sillä kyseessä oli toimenpiteeseen valmistava työmuoto, jossa on pääosin parasta toimia yksin. Syöpäpotilaiden kanssa harvemmin lähdemme toimenpiteisiin, sillä heidän hoitoprosessinsa ovat hyvin erityisiä. Lisäksi klovnien osallistuminen niihin vaatisi oman kehitystyönsä yhdessä henkilökunnan kanssa.

Tuona aamuna, kuten aina päiväsairaalassa, vilkaisin huoneeseen numero neljä nähdäkseni, onko joku huoneessa oleva halukas kohtaamaan klovnin. Yhdellä sängyistä istui heiveröisen ja kalpean näköinen poika vakavana. Hoitojen myötä hänellä ei ollut  hiuksia. Hän piti päätään alhaalla, enkä heti tunnistanut häntä. Pojan äiti ja isä istuivat vierekkäin lähellä sängynpäätyä, myös vakavina. Aistin ahdistuksen ilmassa. Vanhempien ilmeet eivät muuttuneet heidän huomatessaan minut, vaan he katsoivat taas poikaa. He olivat selvästi olleet sairaalassa paljon, eivätkä luultavasti uskoneet hokkuspokkustemppuihin mielentilan parantamisen suhteen edes klovnien kanssa. Poika huomasi minut, ja silloin tunnistin hänet ja tiesin meidän tavanneen aiemmin. Tiesin, ettei perhe puhunut juurikaan suomea, mutta muistin heidän äidinkielensä.

Huoneessa ei ollut muita ja koen, että se auttoi tässä tilanteessa. Vuosien kokemus myös antaa luottamusta: ensireaktio ei useinkaan määrittele tilanteen kulkua. Tervehdin poikaa nimeltä. Poika katsoi minua hetken ja laski taas päänsä. Olin epätietoinen ja hieman hämilläni. Annoin sen näkyä klovnissani: Tolly von Tomera otti muutaman epävarman askeleen poikaa kohti ja pysähtyi. Poika katsoi Tollya ja laski päänsä taas alas. Tolly otti askeleita taaksepäin ja päästeli pieniä epävarmoja äännähdyksiä. Poika nosti päänsä ja näen hänen katseestaan, että voisin liikkua lähemmäs. Vanhemmat olivat edelleen vakavia ja hyvin jännittyneitä. Tiesin olevani heikoilla jäillä.

Sanoin muutaman sanan perheen äidinkielellä. Vanhempien katseissa tapahtui pieni muutos, myönteinen yllättyneisyys. Myös poika nosti taas katseensa. Aloinn suurentaa  eleitäni, ja Tolly von Tomera sai enemmän tilaa kertoa epämääräisellä kielten sekoituksella aikovansa esittää huiviesityksen. Esitys alkoi arvokkaasti huivin lennellessä. Lapsi ja vanhemmat seurasivat aavistuksen kiinnostuneina.

Esitys jatkui. Huivi takertui Tomeran käteen, ja hän yritti päästä siitä eroon. Olin vielä varovainen, mutta yhtäkkiä minulle tuli vahva tunne siitä, että tämä jännittyneisyys ja ahdistuneisuus tarvitsisi pienen ravistelun, jotain, joka poksauttaisi korkin auki. Tomera alkoi äksyillä tottelemattomille huiveille. Poikaa nauratti. Tomera äksyili ja määräili ja pian kiehui raivosta, omalla klovnin tavallaan. Huivit lensivät sinne tänne ja takertuvat Tollyn käsiin ja laskeutuvat vääriin paikkoihin, ja lopulta Tollyn päähän. Poika nauroi yhä enemmän. Mitä enemmän Tomera oli huiveille äkäinen, sitä enemmän lapsi nauroi. Hän kikatti ja hohotti ja taivutti vartaloaan kaksin kerroin, ja sitten taas heitti päätään ja vartaloaan taaksepäin suorastaan ulvoen naurusta. Vanhemmat katsoivat poikaa huvittuneina ja hieman epäuskoisina. Heitäkin nauratti — ehkä enemmän lapsensa nauru kuin klovni. Lähtiessäni annoin muistoksi pienen lahjan, pehmeän punaisen nenän. Lapsi vanhempineen oli rentoutunut, ja he kiittivät naurun rauhoituttua. Vilkutimme toisillemme iloisesti.

Vierailu ei ollut pitkä, mutta kohtaaminen liikuttaa minua edelleen. Kohtaamisemme ajaksi  perheen huoli ja ahdistus sai  unohtua. Olen kiitollinen, että Tolly von Tomeran ansiosta sain todistaa tätä pientä ihmettä.”