Vieno Orvokkinen haluaa olla ystävällinen ja ymmärtävänen kuin maailman kaunein perhonen. Orvokkinen menee joskus hämilleen ymmärtäessään olevansa myös hyväkin jossain asiassa. Orvokkiselle on hyvin tärkeätä tutkia keskivartalon hyvinvointia: mikä riittää?

Petri Mäkipää

Petri Mäkipää (s. 1964) on näyttelijä, tanssija ja teatteriopettaja Tampereelta. Teatteria Petri on tehnyt ammatikseen vuodesta 1987, ja sairaalaklovnina hän on työskennellyt vuodesta 2017.

Teatterityössä Petriä kiinnostavat vuorovaikutuksen tutkiminen, ja mukanaolo yhteisöllisessä kehittymisessä teatterin keinoin.  Hän tekee Teatteri Telakalla Kehitysvammaisten Tukiliiton kanssa yhteistyötä Teatterista voimaa vuorovaikutukseen -hankkeessa. Siinä teatterin keinoin myötävaikutetaan itsemääräämisoikeuden toteutumiseen ihmisten arjessa. Hankkeessa toive on, että sen toiminta osaltaan tukee kaikkien mahdollisuutta päästä kohti saavutettavampaa ja esteettömämpää elämää.

Petri toimii luottamustehtävissä Teatteri Telakan Kannatusyhdistyksessä ja teatterin hallituksessa. Hän harrastaa laulamista ja puutarhanhoitoa, ja liikkuu eri tavoin mielellään.

Petrin klovnimuisto

”Ennestään tuttu kolmivuotias poika oli teho-osastolla isänsä kanssa. Iloisen ja eläväisen oloinen pikku poika on kytkettynä moniin letkuihin ja johtoihin. Huoneessa oli useita lapsipotilaita sekä heidän vanhempiaan sekä sairaalan henkilökuntaa. Huoneessa oli monenlaista kojetta ja mittaria, letkuja ja filtteriä sekä hoitoihin liittyviä keskusteluja, hellyyden osoituksia ja katseita.

Minä ja klovniparini saimme luvan edetä huoneessa. Kohdatessamme potilaita ja vanhempi  ilmapiiri oli samaan aikaan hassutteleva ja vakavan huolestunut. Osan omaisista silmät kiilsivät liikutuksesta, ja jotkut seurasivat tiukasti hoitajan toimenpiteitä. Etenimme klovniparini kanssa välillä yhdessä ja välillä erikseen.

En tiedä mitään erityistä ja selkeää syytä sille, miksi palasin isän ja pikku pojan luo. Ei tullut kehotusta tai vinkkausta. Se vain tapoahtui, ja lapsi ja siä ottivat Orvokkisen vastaan yhtä suopeasti ja leikinhaluisesti kuin aiemminkin. Minun ja pikku pojan toimintaa hetken seurattuaan alkoi isä  kertoa kuinka hyvältä tuntui, kun me klovnit tulimme ja keskeytimme hetkeksi tehohoidon huoneen ilmapiirin: ’Niin kuin nämä tehohoitohuoneen äänet ja tuoksutkin kaikkoaisivat hetkeksi’.

Leikkimme ja aikamme huoneessa alkoi päättyä. Tehdessämme parini kanssa lähtöä huoneesta sama isä jatkoi: ’Kiitos tästä tuulahduksesta ja siitä, että veitte meidät hetkeksi jonnekin toisaalle!'”